3/20/2016

go wild for a while

oon viivytellyt tän postauksen kanssa ihan naurettavan kauan. tää on muuttanut muotoaan dramaattisesta iloiseksi, vaihtanut kokonaan aihetta, parhaimmillaan ollut muutaman wordsivun pituinen ja lyhyimillään kelasin jättää tän yheksi lauseeksi. lopulta totesin, että parempi jättää mitään kirjoittamatta, mutta nyt oon sit tässä taas. tuntuu vaan siltä, että on parempi kirjottaa ees jotain. oon lueskellut noita mun reissupostauksia ja muistanut uudelleen asioita, jotka olin ehtinyt jo unohtaa ja kelasin, että ois kiva saada vielä mustaa valkoselle tänhetkisistä fiiliksistä. niin reissun kuin muunkin elämän osalta, sen verran paljon ja vähän on tässä samalla tapahtunut.

loppureissu suju tosi hyvin. en rakastunut bangkokiin, mutta päästiin käymään lastenkodissa sekä hämmästelemään kuninkaan synttärijuhlia. törmättiin sairaan pitkästä aikaa suomalaisiin, keski-ikäseen pariskuntaan, jotka kysy oliko meidän matka pappa betalar (ei ollut). mun vikana yönä jännitti kotiinpaluu niin paljon, etten saanut unta, ja lentomatka takas kotiin oli mun elämän ehdottomasti pisimmät vajaa 20 tuntia (lyhyesti istuin 12h vauvan vieressä. jonka jälkeen yritin nukkua köpiksen kentän lattialla mummojen vihaisten katseiden kohteena). pari päivää paluun jälkeen löysin itteni kiireisenä tapaamasta kavereita ja fiilistelemästä joulua, ja työnsin ajatukset kuluneista kuukausista jonnekin ihan muualle, ja kun ihmiset esitti kysymyksiä totesin vain huokaillen silmät pyöreinä kaiken olleen mahtavaa ja upeeta vaikka en oikeestaan ollut enää ihan varma mistä mä oikeen puhuin.

moni on kysynyt miks tulin "kesken" kotiin, olihan mulla vuoden viisumi, mutta tää oli nimenomaan mun alkuperäinen suunnitelma. australiaan suoranainen asettuminen ei kiinnostanut, koska haluttiin nähdä lisää ja lisää, säästöt riittikin odotettua paljon pidemmälle ja selvittiinkin työnteotta ja keskityttiin itse matkailuun, joka sit laajenikin aasiankin puolelle, vilmalla vielä enemmän kuin mulla. rakastin elämää tien päällä, mutta huomasin vähittellen väsyväni jatkuvaan paikasta toiseen siirtymiseen, ja rupesin kaipaamaan todella niitä mun elämään kuuluvia asioita, jotka toteutuu vaan täällä suomessa ollessa (käsisaippua!!!!). kaipasin vaihtelua myös todella tiukkaan budjettiin, joka mulle itselleni alkoi tuntua pidemmän päälle älyttömän raskaalta (jatkuva roskaruoka, isot sushirullat ja pasta tomaattikastikkeella alkoi tökkiä). vaikka matkustaminen on yhä parasta mitä tiedän, tuntui itsestäni siltä, että jos reissua olisi vielä venyttänyt en olisi osannut arvostaa näkemiäni kokemia asioita tarpeeksi, koska jatkuva siirtyminen oli alkanut tuntua mulle melkeen arjelta. jo reissussa tiesin tahtovani samanlaiselle pitkälle matkalle uudestaan pian, mutta olin niin henkisesti kuin oikeastikin breikin tarpeessa, että uskon tulleeni just oikeaan aikaan kotiin. jotkut tahtoo reissata kaksi viikkoa, toiset kaksi vuotta, mutta itselleni juuri tässä elämäntilanteessa ja iässä ja mielentilassa tuo 3,5kk oli just täydellinen pituus reissulle.

ja mimmonen olo tosta reissusta sitten jäi? hämmentynyt mut todella hyvä fiilis. oon niin onnellinen, että sain ja saatiin aikaseks lähteä, ja kuten moni on mulle sanonut, on tää semmonen elämän "sijoitus" jota ei ihan mistä tahansa voi saada. näin, koin ja opin enemmän kuin oisin mitenkään täällä suomessa tossa ajassa ehtinyt, tapasin monia monia upeita, ihania, outoja ja hauskoja ihmisiä, ja vaikka valtaosa jää vaan facebookiin kaverilistalle jos sinnekään, niin esim meidän whitsundaylla tapaamaa juliaa käytiin vilman kanssa wienissä jo moikaamassakin (oli muuten aivan ihana reissu, mutta siitä lisää joku toinen kerta). lähtisinkö uudestaan? kyllä ihan varmasti. oikeastaan tällä hetkellä lähtisin vaikka heti. mulla on ausseihin viisumi yhä voimassa, ja hetken mielessä käväissyt paluu tällä kertaa suoraan farmihommiin on käynyt mielessä, mutta se joku uutta ja tuntematonta rakastava osa mussa on sitä mieltä, että ens kerralla ehdottomasti jonnekin muualle. on se sitten interrail, etelä-amerikan reissu tai joku ihan muu juttu niin tahdon nähdä ja kokea lisää taas ihan uusissa maisemissa, ja siispä jatkan töitä ja suunniteluja täältä suomesta käsin. mutta vaikka ton 3,5kk jälkeen kaipasinkin taukoa matkustamisesta, ei into siihen todellakaan hiipunut. aivan päinvastoin, koskaan aiemmin ei oo ollut näin hirveä palo maailmalle. 
mut mitä kotiinpaluun tulee, niin se ei ollut missään mielessä helppo. odotin kesävaihdon jälkeistä euforiaa tai mieletöntä inspiraatiota saada kaikki elämässä kasaan, mutta todellisuus iski ikävästi kasvoihin. 3,5kk oli ehtinyt myös kavereiden elämässä tapahtua asioita, ja kaikki oli hyvässä vauhdissa opiskelujensa tai töidensä kanssa ja itse palasin tuttuun paikkaan mutta itelle täysin tuntemattomaan tilanteeseen pimeimpänä ja kylmimpänä vuodenaikana. siinä missä lukion päätyttyä olin tehnyt mäkissä jatkuvasti töitä ausseja varten tajusin, ettei mulla ollut enää tehtävää, tavoitteita eikä yhtä ainutta suunnitelmaa tulevaisuuden varalle. tyhjyys on aika pieni sana kuvaamaan sitä oloa. mulla kävi even ihanan äidin ansiosta mieletön onni "onnettomuudessa", ja onnistuin heti tammikuusta aloittamaan kokoaikatyöt sijaisena ryhmäperhepäikkärissä, joka on ollut aivan mieletön apu tähän tilanteeseen, sillä sen avulla sain kriittisen rahatilanteen nopeasti hallintaan (540 euroja velkaa ja 0,38 senttiä tilillä ennen ekaa palkkapäivää, en suosittele), ja lisäksi oon saanut tekemistä, ja oonkin tykännyt tosta työstä vielä enemmän kuin olisin osannut arvatakkaan! 

työstä huolimatta ei kaikki ole  sujunut ongelmitta, ja etenkin tammikuuta kuvastaisi varmaan hyvin mun koskenlaskukokemus (aiempia postauksia tai instaa selatessa voi ihastella, millasia mustelmia se kivestä toiselle lentely sai aikaan, no regrets). eli toisin sanoen tää alkuvuosi on kyllä ollut todellista tunteiden vuoristorataa. en kuitenkaan oo ollut todellakaan onneton, siitä ei ole ollut kyse. ihanasta wienin-reissusta alkaen (vaikka hysteerisenä vilmalle selitinkin koneessa viidettäkymmenettä kertaa etten tahdo kylmään suomeen hehe) tuntui auringon mukana mun mielikin kirkastuvan, ja nyt on semmonen olo, että oon just siinä tilanteessa kuin pitääkin. valtaosa ajasta on kulunut töihin, mutta oon saanut aikaiseksi tehdä monia ihania asioita kavereiden kanssa. yksi heistä, eve, lähtikin kuukausi sitten costa ricaan vaihtoon, ja oon nyt taas jännityksellä seuraillut sen juttuja ja nähnyt untakin siitä, kuinka lähden perään sitä sinne katsomaan, haha. nyt oon vaan niin onnellinen, että lämpö on tulossa tännekin, sillä koskaan aiemmin ei kylmyys ole mua vaivannut näin paljon terkuin nytkin viltti viittana.

toivon, että oon australiaan lähtöpäivästä tähän iltaan asti oikeesti oppinutkin jotain. siltä ainakin tuntuu. oon huomannut suhtautuvani moniin asioihin hyvin erilailla, ennen isot asiat tuntuu nykyään hyvällä tavalla pienemmiltä, ja nyt tiedän esim sen, että ihan tosi pärjään. niin maailmalla kuin suomessakin. välivuosi oli mulle periaatteessa itsestäänselvyys, ja vaikka ensi syksynä opiskelut jo houkuttaisi on mahdollista, ettei se tule vielä onnistumaan. ja se on ihan okei. oon kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että jos jollain on yhtään semmoinen olo, että tahtoisi pitää välivuoden, niin se todellakin kannattaa. on se sitten vuosi töitä, matkustelua, intensiivistä treenausta tai niiden kaikkien sekoitusta tai sit jotain ihan muuta niin oon varma, että se on jokaiselle hyväksi. älkää kuunnelko sitä opoa, joka käskee tietä suoraan opiskelemaan. opiskelut odottaa, ja sulla on oikeus valita mihin kuljet sun oman elämäs kanssa. kunhan ei vaan jää ihan pelkästään kotiin - intensiivinen työnhaku lopulta palkitaan, kunhan ei vaan luovuta, ja esimerkiksi reissuun lähtö on maailman helpoin juttu. ihan tosi. koko matkan ajan kelasin vaan, että miksi ei kaikki vaan reissaa edes vähän ja välillä, koska harvaa yhtä noin samalla palkitsevaa mutta melkeen kaikille saavutettavaa asiaa löytyy maailmasta. mun reissu vaati vaan yhtä hullun matkakaverin, rohkeuden varata liput, sadoilla työtunneilla kerätyt säästöt sekä jalat, jotka jakso kävellä joka päivä ainakin sen kymmenen kilometriä, koska kaikki oli vaan nähtävä. ja kaikki muu järjestykin sitten itekseen. suosittelen suosittelen suosittelen.
oon niin onnellinen, että oon saanut kokea jotain tällaista. jos jotain oon oppinut niin ainakin sen, että kun vaan tekee, niin asiat myös tapahtuu. niin itsestäänselvyydeltä kuin se tuntuu, mutta pitää ottaa ohjat omasta elämästä, ja muuttaa se sellaiseksi kuin itse haluaa. aina ei oo helppoa, mutta kun vaan jatkaa eteenpäin ja yrittää, niin kyllä siitä lopulta jotain tulee. menipä aivan hirveen syvälliseksi, mutta se on vaan totta. hankalaa on mulle ollut se, etten aina tiedä mitä haluan, mutta sekin on ihan okei. joskus on hyväks myös odottaa, antaa itelle aikaa ja pysähtyä hetkeksi, kuten oon itekin pysähtynyt (tai jähmettynyt kauhusta) tässä kesken yhteishaun. kyllä mä jotain keksin, asiat järjestyy aina. aina. muokkaa säkin sun elämästä just sellainen kuin haluat - mun prosessi on vielä kesken, mutta koen olevani menossa ainakin oikeaan suuntaan. mun tulevaisuus ei tänään oo sen kirkkaampi kuin viime syksynäkään, mutta ei sen tarttekaan olla. joskus sumussa käveleminen voi olla ihan hyvällä tavalla jännää. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti