11/29/2015

kun katon aurinkoo sä katselet kuuta

viimeiset päivät on ollut mulle hyviä. pieni pelko siitä, ettei hosteilla olo tuntuisi enää samalta kuin kaksi vuotta sitten katosi heti, kun astuin tänne näiden kotiin, mun malesiakotiin. tuoksut, hedelmät, keitetty vesi, suihkunlämmitin, hostsiskojen huoneet ja portti on just mitä muistelin. sohva oli vaihtunut isompaan, ja sehän mulle kelpasi, sillä viime päivinä oon katellut erityisen paljon telkkaria. en olis ikinä uskonut, että hömppäohjelmien (joita malesian telkkari on pullollaan), dokkarisarjojen ja joidenkin korealaisten komedioiden suurkuluttaminen pitkästä aikaa tuntuis näin hyvältä. mulle ollaan täällä aivan ihania, ja nää pitää jatkuvasti huolta siitä, että tunnen oloni tervetulleeksi, eikä huomautukset siitä kuinka oon "kolmas tytär" tai kuinka tää on "mun aasialainen perhe" ei unohdu hetkeksikään, ja hostisä onkin kerennyt aiheuttaa ihmisissä hämmennystä kun on esitellyt mut vieraille hänen tyttärenään niin livenä kuin kuvaa näyttämällä. oon viettänyt aikaa hostsiskojen sekä muutenkin perheen kanssa, ja ollaan mm käyty old school kirpparilla, älysöpön kuusvuotiaan synttärijuhlilla, hakemassa bubble teetä, shoppailemassa, shoppailemassa ja shoppailemassa sekä ennen kaikkea syömässä. olin näiden viimeisten kolmen kuukauden aikana oppinut hyvin pieniruokaiseksi, joten tää ruuan määrä uhkaa vetää mut välillä koomaan saakka, mutta se on ihan okei, yks ehdottomasti malesian parhaita asioita on tosiaan ruoka, joten miksipä ei nauttia siitä nyt kun kerta täällä olen. matkastressi tuntuu kaukaiselta, kun mun suurimmat huolet viimeisten päivien aikana on ollut kumman neuletopin valitsen ja miten saan tarpeeksi sataykastiketta mun kanavartaaseen. 
kaukaiselta on tuntunut myös kotiinpaluu. mikään maailmassa ei saa mun aivoja nielemään ajatusta siitä, että oon menossa kotiin viikon ja yhden yön päästä. tuntuu hassulta puhua siitä perheelle tai kavereille. tavallaan tää reilu kolme kuukautta on mennyt aivan käsittämättömän nopeasti, muistan mun miniläksiäissyndet kuin eilisen päivän ja voin samoin suomen kesän, ja meidän ekan lennon ja vaihdon lontoossa. toisaalta se kaikki mitä tässä kolmessa kuukaudessa on kerinnyt tapahtua saa tän tuntumaan ihan älyttömän pitkältä ajalta. lisäksi mulla alkaa olla tosi kova ikävä kaikkia, ja lähestyvä joulu on saanut mut todella todella kaipaamaan kylmää ilmaa, pimeyttä ja semmosta fiilistelyä joka onnistuu vaan suomessa. ikinä aikasemmin en oo tajunnut, että "joulufiilis" on luonnollisesti esim näille mun hosteille, jotka ei sitä vietä ihan vieras käsite. samoin kaikki mulle tutut talvijutut: kaakao, lämpimät pörrösukat, iltojen pimeneminen, viluisena yöllä kodin lämpöön palaaminen ja leffaillat viltin alla hytisten - ei toimi täällä yli kolmessakymmenessä asteessa, ja oonkin unelmoinut näistä jutuista melkein liian kanssa. nää asiat saa mut todella innostumaan kotiinmenosta, vaikka tiedänkin, että parin viikon päästä tuun kaupaamaan reissaamista taas. 
täällä hosteilla mulla on ollut ekaa kertaa aikaa hengähtää oikeesti yksin. matkakaveri on vähänniinkuin huonekaveri: kämppiksen kanssa elo voi olla intensiivistä ja joskus saattaa mennä hermot, eikä omaa aikaa ole niin paljon kuin normaalisti. matkakaverissa kyse on vaan huoneen jakamisen sijasta senhetkisen koko elämän jakamisesta. oltiin meidän kolmen kuukauden aikana erossa toisistamme korkeintaan pari tuntia (hyyyyvin harvoin niinkään kauaa), sekä silloin kun nukuttiin, jolloin kyllä toinen löytyi tarvittaessa nopeasti joko parisängyn toiselta puolelta tai kerrossängyn ylä- tai alapediltä. onneksi meidän yhteiselo sujui tosi luontevasti, eikä tullut samanlaisen ajatusmaailman ansiosta juurikaan koskaan mitään konflikteja suunnitelmien tai minkään muun kanssa, ja innolla ootankin meidän vielä viimeisiä yhteisiä reissupäiviä bangkokissa. jatkuvasti elämän jakaminen toisen kanssa johtaa kuitenkin siihen, että omaa aikaa ei juuri ole. nopeesti opittiin siihen, että voitiin olla tuntikausia hiljaa vaan kännyköillä ja kuunnella musaa/lukea kirjaa omissa maailmoissamme ilman, että se tuntuis ollenkaan oudolta, mutta oikeesti yksin olo on ihan eri asia. vilma on nyt tien päällä itsekseen, mikä on varmasti ihan eri juttu kuin mulla täällä, mutta silti oon ekaa kertaa kuukausiin saanut mahdollisuuden viettää aikaa nyt aina iltaisin/öisin omassa huoneessa ihan omissa oloissani. ekana yönä en edes rehellisesti sanottuna saanut unta, tuntui jotenkin turvattomalta nukkua yksin, kun on tottunut jakamaan huoneen vähintään vilman tai parhaimmillaan seitsemän muun ihmisen kanssa.

yksinolo on johtanut siihen, että mulla on ollut aikaa miettiä oikeasti asioita. edessä on taas isoja päätöksiä ja juttuja, joita tavallaan tänne pakenin siinä toivossa, että ajatukset omista toiveista ja tavoitteista jotenkin kirkastuisi. niin ei ole valitettavasti käynyt. tiedän tahtovani suomessa mahdollisimman pian töihin, mutta sen tietäisi jo mun pankkitilikin ilman mun omia ideoita. tahdon kesällä interreilaamaan, tahdon käydä itävallassa ja new yorkissa, tahdon mennä disneylandiin, tahdon ostaa viimein kokovartalopeilin ja uudet kengät tuhoutuneiden conssien tilalle, tahdon laulaa kunnolla pitkästä aikaa ja viettää pikkujouluja, uutta vuotta ja ystävänpäivää kamujen kanssa. mutta jatko-opiskelu?? reippaasti kyllä oon kyllä kertonut kaikille, että keväällä alkaa pääsykokeisiin luku, mutta että mihin pääsykokeisiin? ei aavistustakaan. jatko-opiskelusuunnittelun sijasta oon mm aatellut uuden blogin tekemistä, että voisin jättää nää reissujutut tänne ja jatkaa puhtaalta pöydältä muiden juttujen kirjotteluja. mielessä kävi, että onkohan se ihan älytön idea vaihtaa taas, kun tääkin blogi on niin uusi, kunnes vilkasin tota navipalkkia ja yllätyksekseni huomasin, että oon tänne kirjoittanut ihan vuoden 2013 alusta eli jo pari vuotta!! vanhoja luonnoksia sekä ihan näkyvillä olevia postauksia lukiessa tuli kyllä outo olo. olin kirjoittanut mm siitä, kuinka aion britteihin opiskelemaan, en voi kuvitella itseäni lukion jälkeen ja kuinka tahdon aupairiksi tai reppureissaajaksi. en kyllä voi todellakaan sanoa, että olisin vaikka lukion tokaa vuotta aloitellessa osannut arvata, että tuun lukion jälkeen menemään ensin kolmeksi kuukaudeksi mäkkiin ja sen jälkeen viettämään 3,5 kuukautta reissussa ja vieläpä samalla matkalla palaamaan malesiaan hostien luo. siispä en tässä tilanteessa uskalla arvata, miltä mun elämä vaikka vuoden kuluttua näyttää. elämä kuljettaa ja silleen, mutta joku ote tähän hommaan ois varmaan ihan hyvä saada! ehtii sitä kyllä varmaan suomessakin, saa nähdä saa nähdä juupajuu.

2 kommenttia:

  1. Mulla nousi sun otsikosta vain kyyneleet silmiin. ❤︎ Rakas! Et uskokaan, kun joka päivä mä hihkutan kaikille montako yötä on, että sä tuut takaisin. Niillekkin ihmisille, joilla ei oo mitään hajua kuka sä olet. Mulle tuli niin jännät fiilikset tästä tekstistä ja tuntuu niin oudolta tää kaikki: miten sun reissu on muuttunu niistä alun hirmudormeista tohon hosteilla ihanaan rentoon meininkiin ja se, miten erilaista sielä on ja se, miten aika on menny. En mä osais sanoa kauanko sä olet ollut poissa, jos multa kysyttäis enkä tietäis. Tavallaan pari päivää, tavallaan enemmän kuin kolme kuukautta. Ikävä on isompi ku osaan edes ite kuvitella ja se, että kohta sä oot täällä kattomassa niitä hömppäohjelmia (tai vaihtoehtoisesti kauhuleffoja..) meijän sohvalla. Tän talon katon alla sua Suomeen odottaa kaikki, siis ihan tosi. ❤︎

    Kohta nähään! 8 yötä enää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. rakas olet!! ❤︎❤︎ tätä ajankulua ei kyllä tajuu ja todellakin ihan kauhee ikävä sua ja kanssa kaikkia muita teidän talon katon alla!! en malta oottaa että nähääään ❤︎ tänään 7 yötä!

      Poista